Välttelen.
Ärrän kierrän orren ympäri,
ässän pistän taskuun.
Kierrän ärrän, kierrän, kierrän
Kiellän, ohitan, unohdan.
Pistän sivuun, pistän pois.
Poissa silmistä, poissa mielestä.
Olisikin se niin helppoa.
Ei vaan ole!
Mitä haluan sanoa...
Ajatuksia elämästä, maailmasta ja kaikesta muusta mielessä liikkuvasta sekä muita kirjoituksia.
Lapsuuden suojelua vai tynnyrissä kasvatusta?
Törmäsin eilen tällaiseen artikkeliin: Vanhemmat kauhistuivat biologian opetusta
Artikkelia lukiessani mieleeni nousi monia asioita kuten koulussa saamani seksuaalivalistus ja se missä vaiheessa lapsuuden ylläpito ja suojelu lähentelee ylisuojelevaisuutta. Lastahan ei missään nimessä kannata kasvattaa kuplassa, tietämättömänä elämän perusasioita. Viidesluokkalainen lapsihan on jo kuitenkin yksitoistavuotias ja nykyään osalla tytöillä kuukautisen alkava juuri noihin aikoihin, elleivät ole jo alkaneet (normaali alkamisaika kun on yleensä 8-15 ikävuoden paikkeilla). Itse ainakin koin että kuukautisia oli niiden alkaessa helpompi kestää kun tiesin mitä ne merkitsivät niin fyysisesti kuin biologisestikin.
Myös Sanna Kanteen pelko ja uskomus siitä että tällaisten tietojen opettaminen lapsille 11-vuoden iässä saattaisi: “alkaa ahdistaa lasta ja luoda tietynlaisia paineita” on minun ajatusmaailmassani suorastaan naurettava. Mitä ahdistavaa on siinä että tiedät miten lapsia syntyy? Entä nuo “paineet” joita lapsi voi saada? Lapseltahan ei todellakaan nykymaailmassa odoteta sitä että hän alkaisi lisääntyä heti sukukypsyyden alettua. Minun käsitykseni mukaan lapsi ei koskaan itse luo itselleen paineita vaan ne syntyvät lähipiirin asenteista lasta ja tämän kotaamia asioita kohtaan sekä yksinkertaisesti puhumattomuudesta. Asioita saa ja pitää käsitellä ääneen. Minkäänlaisia paineita ei pitäisi syntyä jos lasten kanssa keskustelee asioista ja kertoo ettei heiltä odoteta vanhemmuutta vielä pitkään aikaan.
Ohje kirjoittamiseen. Voi kun se tuntuisi käytännössä yhtä helpolta kuin miltä se tuntuu lukiessa tuota yllä olevaa tekstiä.
En tiedä kuinka monella lapsella tai nuorella on haave kirjan kirjoittamisesta ja julkaisemisesta. Itselläni haave oli ihan todellinen ja on tavallaan vieläkin vaikka en panosta läheskään tarpeeksi tuon haaveen toteuttamiseen.
Jo muutaman vuoden ajan olen elätelyt kuvitelmia lasten kirjan kirjoittamisesta. Ei siksi että se olisi helpompaa kuin aikuisten tai nuorten romaanin kirjoittaminen, vaan siksi että yksi suurimmista kiinnostuksen kohteista on lasten ajatus- ja käsitysmaailma. Erään kouluvihkoni sivuilta löytyy lapsille tehty lyhyt kirjoitelma, jonka joskus raapustin työssäoppimispaikassa vetämääni lasten toimintatuokiota varten. Voisin sanoa että kiinostukseni lasten satujen ja kirjojen tekmiseen lähti melkeinpä yosta lyhyestä kirjoitelmasta.
En ole kuitenkaan kirjoittanut kunnon tarinoita pitkään aikaan. Ideoita kyllä löytyy mutta jotenkin vain tuntuu etten osaa laittaa niitä paperille. Voi olla että en yritä tarpeeksi tai sitten suunnittelen liikaa enkä aloita kirjoitustyötä silloin kuin pitäisi. Monesti sanotaan että hyvin sunniteltu on puoliksi tehty, mutta ehkä tarinoiden kirjoittamisessa ei ole tarkoitus suunnitella liikoja, varsinkin kun suunniteltujen tarinoiden ei ole tarkoitus olla edes hirveän pitkiä.
Ehkä pitäisi tässäkin asiassa vain tarttua itseään niskasta kiinni ja ruveta tekemään.
(Source: yugimutosmoved, via followedmyheart)
873Elämän suunnittelua ja sietämätöntä odotottelua
Koulu alkaa kohtapuoliin pitkän (ja täysin vapaan) kesäloman jälkeen. Olisi siis aika tarttua itseään niskasta ja etsiä opiskelujen lomaan töitä ettei ihan äidin siivellä tarvitsisi elää.
Ja onhan sitä työtä haettukin. Parin päivän sisällä olen onnistunut ilmoittamaan itseni Mannerheimin Lastensuojeluliiton järjestämään lastenhoitajan perehdytystilaisuuten jonka kautta voin ryhtyä liiton välittämäksi lastenvahdiksi. Perehdytystilaisuudessa sovitaan haastatteluaika ja tuossa kyseisessä haastattelussa perus tietojeni ja ammatiosaamiseni lisäksi kysytään suosittelijaa. Tämänkin olen saanut melkein hoidettua parilla viestillä. Nyt vain pitäisi jaksaa odottaa siihen perehdytykseen ja haastatteluun asti.
Eikä siinä vielä kaikki. Olen ottanut eilen yhteyttä Kummit RY:hyn ja tiedustellut olisiko heillä avustajan tarvetta Elämä Lapselle -konserttiin. Ystäväni on ollut konsertissa avustamassa jo peräti kolme kertaa ja ajattelin että se voisi olla hyvä ja helppo tapa auttaa tärkeässä asiassa vaikka en pystykän antamaan rahallista tukea. En ole vielä saanut takaisin minkäänlaista viestiä eikä tässä nut mikään kiirekään olisi, mutta kun olen niin kärsimättömällä päällä.
Olen varma että tämä kaikki johtuu vain koulun alkamisesta ja siitä että olen ollut saamaton koko kesän. On vain alkanut tulemaan sellainen fiilis että pitäisi saada jotain aikaiseksi ja tietenkin kun olen itse vauhdissa tuntuu että kaikki muut ovat hitaalla.
Hypokondria
Päivän polttava kysymys. Miksi juuri minun pitää olla hypokondrikko?
Hypokondria eli arkikielessä luulotauti tai luulosairaus on ns. melenterveysongelma jonka oireisiin kuuluvat kuoleman pelko, pelko vakavasta sairastumisesta ja mahdolliset paniikkihäiriöt. Hypokondrikot tarkkailet omaa kehoaan hyvin valppaasti ja he alkavat tuntemaan kipuja olettavat he helposti että nyt jokin on pahasti vialla. Hypokondrikon para ystävä ja pahin vihollinen on yleensä kodin lääkärikirja, tai nykyaikana internet, josta löytää oireet kaiken maailman tauteihin.
Oma hypokondriani on siitä lievimmästä päästä ja oireilen yleensä vain silloin kun minulla on liikaa vapaa-aikaa ja vuorokausirytmini häiriintyy. Pitkät lomakaudet ovatkin siis erittäin inhottavia oireiden laukaisijoita, mikä on sääli sillä ilman muuta haluan viettää vapaa-aikaa töistä ja opiskelusta kuten kaikki muutkin normaalit ihmiset.
Ensimmäiset hypokondria oireiluni alkoivat ammattikoulussa opiskeltuani parisen vuotta lähihoitajan perustutkintoa. Näin jälkikäteen ajatellen amatti jossa pitää olla tietoinen erilaisista taudeista ei ehkä ole hypokondrikolle se kaikkein mahdollinen. Selkä- ja niskalihasten jumiutumisesta johtuvat päänsäryt saavat hypokondrikon tapauksessa hyvin nopeasti ajattelemaan aivoverenvuotoa tai syöpäkasvanta.
Olen onnekas että luulosairauteni on lievää ja tiedostan sen olevan juuri sitä. On kuitenkin todella inhottavaa pelätä oman kehonsa hyökkäävän itseään vastaan ja pettävän kun se ei sitä tee. Myös mahdollinen luulosairaaksi leimautuminen julkisilla terveysasemilla pelottaa ja turhauttaa, sillä jos sitten sairastatkin jotain oikeasti on julkisilla paljon vaikeampi saada apua jos työntekijät pitävät sinua vaikeana tapauksena joka ravaa terveysasemalla turhan takia.
